Faktaa ja fiktiota

Tämä on kertomus Villestä (nimi muutettu). Ville on viisitoista vuotias iloinen jalkapalloa harrastava nuori. Koulu sujuu mukavasti, Villellä on paljon kavereita ja jalkapallossa on tullut menestystä. Ville sai syntymäpäivälahjaksi mopon, jolla taittaa koulu- ja treenimatkat joutuisasti. Vanhemmatkin ovat nykyään Villestä ihan ookoo tyyppejä, varsinkin silloin, kun mopo pitää tankata.

Villen puhelimeen tulee viesti. ”Moi, oon yksin kotona. Pitäskö olla tää ilta kahestaa <3”. Ville on löytänyt itselleen kesän riennoissa tyttöystävän, ja viestissä oleva kutsu saa hormonitäyteisen hymyn Villen huulille. Ville vastaa viestiin ”Koht siel ;)”. Nyt saa kaverit jäädä, joten mopo käyntiin ja kohti tyttöystävän kotia. Matkalla nuoren miehen mielessä pyörii kaikenlaista, mutta mopoilijana Ville on tarkkaavainen.

Mopoille sallitulla pyörätiellä on hyvä ajaa, näkymä sivuille on riittävä ja pyörätiellä on vain vähänlaisesti liikennettä. Kohta ollaankin perillä, enää yksi tien ylitys valo-ohjatussa risteyksessä ja sitten ollaankin melkein perillä. Villen matkanteon keskeyttää Erkki (nimi muutettu). Samalla kun Ville lähestyy vihreänä palavaa liikennevaloa, kääntyy Erkki viereiseltä ajoradalta henkilöautolla oikealle suoraan Villen mopon eteen. Erkki puhui tilanteessa puhelimeen eikä huomannut Villeä.

Villelle tulee nyt äärimmäisen kiire toimia. Välttääkseen osumisen auton kylkeen, on mopoilijan jarrutettava niin voimakkaasti, että koko mopon ja teinipojan massa on varautunut käytännössä eturenkaan varaan. Renkaan alla olevat hiekotushiekan rippeet lipsauttavat eturenkaan irti tien pinnasta ja siitä alkaa Villen ilmalento.

Se erilainen treffimatka

Ville onnistui välttämään törmäyksen Erkin autoon nopealla toiminnalla, mutta fysiikan lait estivät synnyttämästä tarinalle onnellista loppua. Erkki oli tilanteessa niin keskittynyt omiin juttuihinsa, ettei havainnut olkapää edellä maahan kaatunutta Villeä ollenkaan, vaan jatkoi matkaa puhelimeen puhuen.  Erkki päättää puhelun sanomalla ”Olen kohta kotona”. Villen päässä ollut kypärä esti vakavimmat vauriot, mutta pojalta murtui täräyksessä solisluu.

Tämä sepitetty tarina on täynnä faktaa. Ville voisi olla hyvin myös Ella. Erkki voisi hyvin olla myös Marja. Tarina olisi voinut päättyä Villen kuolemaan tai vakavaan loukkaantumiseen, mutta olisi tehnyt tarinasta liian surullisen. Erkki olisi saattanut myös huomata Villen ja aiheuttaa onnettomuuden ajattelemalla ”viel kerkee”. Fiktiossa tarinankertoja päättää millainen loppu tarinalle tulee. Tässä tarinassa lopputuloksena on, että Villellä meni treffit ja jalkapallokausi mönkään. Koulunkäyntikin koki kolauksen, koska kirjoittavan käden solisluu murtui.

Kääntyvät ajoneuvot aiheuttavat toistuvasti pyöräilijöille ja mopoilijoille onnettomuuksia, tärähdyksiä, hengenmenetyksiä ja läheltä piti –tilanteita. Tuleekohan joskus aika, että tämä tarina olisi fiktiota.

Vireystilasta

Joskus minulle on saattanut käydä niin, että on tullut lähdettyä kiireellä liikenteeseen. Varsinkin 19 vuotiaana jakeluautonkuljettajana oli niin kiire niin kiire koko ajan. Kuorma-autolla tuli ajettua moottoritiellä ””kaasu pohjassa”. Nopeudenrajoitin piti huolta, että vauhti ei mennyt 90km/h toiselle puolen. Ilmeisesti koin juuri painetut Helsingin sanomat sen verran pilaantuvaksi tavaraksi, että ne piti toimittaa alta aikayksikön Vantaalta Hyvinkäälle. Ja kun lehdet toimitettiin perille, oli kova kiire päästä sieltä kotiin. Sitten se kiire meinasi loppua siihen paikkaan.

Hyvinkään eteläpuolella on pitkä moottoritien suora, jossa havahduin siihen, kun kuorma-auto oli kokonaan pientareen puolella. Sydämen kiihdyttäessä tahtia siirryin vienolla ohjausliikkeellä takaisin kaistalle, ja suoran päässä oleva taukopaikka sai juuri yhden säikähtäneen myöhäisteinin asiakkaakseen. Olin nukahtanut rattiin. Tuo yöllinen kokemus oli muuten viimeinen kerta, kun ajoin kuorma-autolla pitkää matkaa rajoitinta vasten tai vakionopeudensäätimellä.

Näin jälkikäteen asiaa perattuna voisi sanoa olleensa nuorena innokas ja tyhmä. Eikö tunnukin tutulta ajatukselta. Ajoväsymyksen ensioire on yleensä nopeuden seilaaminen, kuljettajalla on yllättävän suuria vaikeuksia ylläpitää ajoneuvon nopeutta tasaisena. Seuraava oire on yleensä isot suunnankorjaukset, ja kyyyyllllä, pientareelta takaisin siirtyminen on isohko ajosuunnankorjaus. Ajoväsymys hiipii hieman salakavalasti, eikä sillä ole välttämättä mitään tekemistä perinteisen -hohhoijaa, taidampa käydä nukkumaan- tunteen kanssa. Tunne oli enemmänkin transsinomainen automaatioon siirtyminen.

Se hetki, kun haluat olla jossain muualla

No miksi se ensioire jäi huomaamatta? Ehkä tuolla nopeudenrajoitinta vasten ajamisella tylsällä, aistiköyhällä tiellä saattoi olla osuutta asiaan. Ei kai se nopeuden ylläpitäminen voi kovin vaikeaa olla, kun jättää sen auton tekniikan huoleksi. Koen itseni tässä asiassa onnekkaaksi, sillä minulle tarjoutui mahdollisuus ottaa opiksi. Otin asiakseni pitää maksiminopeuden 80km/h myös moottoritiellä. Tällöin nopeuden ylläpitäminen jäi omalle vastuulle ja kuljettajan paikalla istui hieman skarpimmin kuin ennen. Radio oli aina kovalla ja ohjaamossa hieman viileä, ettei olo päässyt lipsahtamaan liian mukavalle puolelle.

Pienen kuljetusyrityksen pomo havahtui kysymään mistä mahtaa johtua, kun polttoainelaskut on pudonnut kyseisessä autossa 100 eurolla kuukaudessa. ”Oletko Tomppa ruvennut oikomaan?” Kerroin tapauksesta ja sanoin, että tietokoneen mukaan keskikulutus on nykyään 25l/100km kun se 90km/h huippuvauhdissa sijoittui sinne 35l/100km. Sain 50€ palkankorotuksen.

Nyt kun ajoin reitillä maksimissaan kahdeksankympin vauhtia, niin työvuoroni oli silti yhtä pitkä. Työvuoron pituuteen vaikutti nimittäin eniten lastaukseen ja purkamiseen käytetty aika. Ajonopeudella aikaisti perillepääsyä vain joitakin sekunteja.

Pidosta ja sipulirenkaista

Kävin autokaupassa tutustumassa uusien autojen tarjontaan, ja huomasin että muutamassa vuodessa autoihin on tullut laaja kavalkadi toinen toistaan hienomman kuuloisia järjestelmiä. Oli kaistavahtia, taajama-alueen hätäjarrutusjärjestelmää, peräänajon estävä tutka, lista oli lähes loputon. Jouduin monta kertaa hengittämään, ennen kuin lista oli läpiluettu. Kysyin kauppiaalta, että saan varmaan auton 10000 euroa halvemmalla, jos otan sen ilman näitä ”turvallisuuslaitteita”. En kuulemma saa, tai niin kuin hän kohteliaasti kommentoi niin turvallisuudesta ei voi nykyään tinkiä.

Seuraavaksi kiinnitin huomiota auton renkaisiin ja kysyin, kuuluuko esittelyauton pyörät ja vanteet kauppaan. Myyjän ilme kirkastui, että kyllä, tässä tulee 215 leveät renkaat ja 18” alumiinivanteet ja talvirenkaatkin tulee 17” vanteilla, näyttävät kuulemma todella hyvältä. Niinpä, turvallisuudesta ei voi tinkiä. Kuitenkin, autonvalmistaja tunkee autot täyteen erilaista pitoon vaikuttavaa ja havainnointia auttavaa järjestelmää, ja sitten laittaa autoon alle mahdollisimman huonot sade- ja loskakelin renkaat. Pyyhkijätkin toteutetaan niin, että menevät silmältä piiloon lämmittämättömälle pinnalle tuulilasia, pois ulkonäköä pilaamasta. Tällöin talvisaikaan eivät jäisenä pyyhi tuulilasia kunnolla, vaan tekevät havainnoinnista entistä heikompaa.

Syventävän vaiheen ryhmän kanssa harjoiteltiin tehokasta pysähtymistä vetisessä kaarteessa. Ryhmäläisillä oli pääosin 3-5 vuotta vanhat, yleensä ylemmän keskiluokan autot, joissa oli varusteena kaikki. Sitten ryhmässä oli 15 vuotta vanha Peugeot 206, jossa oli sähkötoimiset etusivuikkunat ja perinteiset jarrut. Arvatkaa mikä oli ainoa auto, jonka renkaat pyörivät koko jarrutuksen aikana. Jokaisessa ABS-jarruin varustetussa autossa jarrut perustuvat toimintaan, jossa jarrut lukittuvat ja vapautuvat salamannopeasti, kesällä ja kauniilla ilmalla. Heikommalla kitkapinnalla lukituksen vaiheet ovat noin 0,5 sekuntia, jonka aikana autoa ei siis voi ohjata. Monessa näistä ensimmäinen lukituksen vaihe oli heti jarrutuksen alussa, jolloin 35km/h nopeudella auto ei ollut siis ensimmäisen 4 metrin matkalla ohjattavissa laisinkaan. Osassa autoja jarrutuksen viimeinen 15 metriä mentiin eturenkaat lukossa.

Miksi Peugeotissa renkaat eivät sitten lukittuneet? Koska kuljettaja ei antanut renkaiden mennä lukkoon. Miksi Kuljettajan oli helppo pitää renkaat pyörimässä? Koska auto oli varustettu kohtalaisen uusilla, mahdollisimman kapeilla renkailla. Mitä kapeampi rengas, sen huonommin tien ja renkaan väliin kerääntyy vettä ja muita epäpuhtauksia, jotka heikentävät pitoa ja pidentävät jarrutusmatkaa. Mitä leveämpi rengas, sen helpommin pito ääritilanteessa menetetään.

Talvisaikaan tulee tarkkailtua millaiset autot ovat tieltä suistuneet. Usein havaitsen sen olevan neliveto, kaikki liukkaudentorjuntajärjestelmät omaava ylemmän luokan henkilöauto. Auto, jonka pitäisi insinöörien mukaan olla turvallisin mahdollinen. Onko autojen turvallisuustekniikka saanut meidät aikuiset ihmiset luottamaan liikaa insinööritaitoon, ikään kuin luistonesto parantaisi tien ja renkaan välistä kitkaa. Todellisuudessa lumipöpperökelissä ajaessa leveärenkaiset, luistavuudenpoistojärjestelmillä varustetut ovat hanakampia luistelemaan tieltä, kuin esimerkiksi 80-luvun alun Datsunit. Niissä kun on ne kuuluisat kapeat renkaat.

Kun seuraavan kerran valitset talvirenkaita, älä keskity suotta miettimään nasta- ja kitkarenkaiden eroa. Mieti mieluummin, haluatko renkaan joka kerää alleen lunta ja loskaa mahdollisimman paljon (leveä rengas), vai renkaan, joka siirtää altaan epäpuhtauksia mahdollisimman tehokkaasti (kapea rengas). Ja hyvä on muistaa sekin, että oikealla tilannenopeudella pito säilyy ajaessa vaikka sipulirenkailla.

Vanhanaikaista (liikenne)kasvatusta

 Lapsuudesta muistan ohjeen pomminvarmalle yskänlääkkeelle. Juo desi risiiniöljyä niin et uskalla yskiä. On kuulemma tehokas. Toimisiko tämä myös liikenteessä? Vaihdetaan turvatyyny toisen malliseksi. Kun autolla kolaroi johonkin, ratin sisältä ei laukeakaan turvatyyny vaan haulikko suunnattuna kuljettajan otsaan. Enää emme uskaltaisi törmätä mihinkään. Saisiko pelko meidät käyttäytymään paremmin ja rauhallisemmin liikenteessä?

Olen kuullut huhuja ja ilmeisesti pitää myös paikkansa, että Suomen lähellä on ihmeellinen maa. Sellainen maa, jossa autoilijat antavat jalankulkijalle auliisti tietä suojatien kohdalla mukisematta. Kuulemma tuossa maassa suojatiesäännön noudattamista valvotaan osin jopa kameroin, ja säännön noudattamatta jättämisestä autoilijalle napsahtaa 2 viikon palkan verran sakkoa. Mitäs se nyt suomalaiselle mediaanipalkansaajalle tarkoittaisi, 1200-1400 euroa sakkoa, kun jalankulkijalle ei tehdä suojatielle tietä. Voi pojat, kun tietäisin monta suojatietä missä ihan päivän valvonnalla kuitattaisiin valtionvelat historiaan.

Eikös meidän liikenteessä kulkevien kuljettajien pitäisi olla aikuisia? Jostain syystä meihin tuntuu tepsivän parhaiten vanhanaikaiset lastenkasvatusmetodit. Sakkoa sakon päälle niin johan alkaa käytös parantua. Tässä olisi kaikille keittiöpsykoterapeuteille jutunjuurta kahvihetkirupatteluihin. Ongelma on kuitenkin monisyisempi, sillä olen työssäni tavannut ja arvioinut ajokortillisten ihmisten ajamista satoja ja satoja kertoja. Jossain vaiheessa kiinnitin huomiota ilmiöön, jossa iästä, sukupuolesta, tai ajokokemuksesta huolimatta lähes jokainen arvioitava pyrkii ajamaan ”varokaa lapsia” –merkin ja ”30 alue” –merkin vaikutusalueella huomattavaa ylinopeutta (40-50km/h) ilman, että yhteenkään tasa-arvoiseen tai suojatien alkuun edes vaivauduttaisiin vilkaisemaan.

Mitä oletat kun et näe suojatien alkuun? Se määrittää aiheutatko muille vaaraa vai et.

Vaihdoin taktiikkaa, ja nyt ennen ajon arviointia kyselin asiakkailta, missä tilanteissa olet valmis ajamaan nopeusrajoitusta pienemmällä nopeudella. Mutulla sanottuna noin 90% vastaa, ”alueilla joilla on paljon lapsia, esim. Koulujen lähellä”. Ei ole vikaa ihmisten asenteissa tämän otannan perusteella. Jalankulkijoita kyllä kunnioitetaan. Sen jälkeen ajon arvioinnissa lähes kaikki ajaa silti kyseisen kaltaisissa paikoissa ylinopeutta, vilkaisematta kertaakaan sivustoille. Arvatkaa mitä nämä 90% vastaa kun heille huomauttaa nopeusrajoituksesta, samanarvoisista risteyksistä ja lapsirikkaasta alueesta? ”HUPS, nyt en kyllä nähnyt merkkejä ollenkaan", "muutkin meni 40-50 km/h.” "Oliks siin suojatie?" "Ai nää on tasa-arvosia, ku meil päin ei oo oikee näitä." Samojen ihmisten kommentteja, jotka juuri hetki aiemmin ovat tuominneet alimpaan manalaan kaikki, jotka eivät tarkkaile riittävästi suojateitä.

Olisiko asianlaita kuitenkin niin, että suurin osa autoilijoista ei tuhmaile ilkeyttään, vaan epähuomiossa. Katse nyt vaan hakeutuu ja jumiutuu liian helposti edellä ajavan perään, ja tällöin jää merkit ja jalankulkijat ja tasa-arvoiset huomaamatta. Kun autoilija näkee edessään vapaan tien, hän tuntuu mieluummin olettavan tien pysyvän vapaana. Syntyy havainnointi- ja arviointivirhe. Tämän ongelman poistamiselle on kaksi vaihtoehtoa, joko vuorataan auto tuhansien eurojen arvosta erilaisia tutkia ja tietokonesilmiä, tai sitten kuljettajien on aloitettava liikuttamaan katsettaan. Jälkimmäinen vaihtoehto on kestävämpi, edullisempi ja turvallisempi, sillä tutkat tuntuvat laiskistavan autoilijoiden havainnointia entisestään. 

Jokatapauksessa ei riitä, että pelkät asenteet ovat kunnossa. Jalankulkijaa ei lämmitä se, että heitä kunnioitetaan. Jalankulkijoita lämmittää se, että kunnioituksen lisäksi heidät havaitaan ja heidän olemassaoloon varaudutaan. 

Liikenneturvattomuutta ja kolariturvallisuutta

Liikenneturvattomuutta ja kolariturvallisuutta

Asteikolla 1-10, kuinka turvallista liikenne on mielestäsi? Mitä päättäjät voivat tehdä parantaakseen liikenneturvallisuutta? Mitä auton valmistajat voivat tehdä parantaakseen liikenneturvallisuutta? Mitä sinä voit tehdä parantaaksesi liikenneturvallisuutta?

Aloitetaan auton valmistajista. Karrikoidusti sanoen nykyauto eroaa 80-luvun autoista erityisesti sillä tavalla, että 80-luvulla taajamaristeyksessä tapahtuneen liikenneonnettomuuden jälkeen kolarin osapuolet heräsivät sairaalasta, jos heräsivät. Nykypäivän autoissa kolarin osapuolet nousevat kolarin jälkeen autosta hihoja käärien ulos selvittämään syyllisyyttä. Mitä tekemistä tällä on sitten liikenneturvallisuuden kanssa, ja itse itselleni vastaten totean, ei mitään. Nykyautot ovat kolariturvallisempia, eli pahasti sattuessa ei satu enää niin pahasti.

Liikenneturvallisuuskeskustelussa käännetään usein huomio onnettomuustilastoihin ja liikennekuolemien vähenemiseen, ihan kuin asiaa voisi näin yksioikoisesti mitata. Kuolemien määrää mittaamalla voidaan arvioida liikenneturvallisuutta ihan yhtä lailla, kuin tappeluiden määrällä voidaan mitata yläasteiden kouluviihtyvyyttä. ”Oli hyvä päivä, kukaan ei saanut turpaan tänään.” Ovat toki osa kokonaisuutta, mutta kokonaisuus ei korreloi suoraan näiden tekijöiden kanssa.

Liikenneturvattomuus näkyy mielestäni oivallisesti tilanteessa Helsingin liikenteessä lokakuun lopulla. Raskaan yhdistelmän kuljettaja pysähtyy välittömästi suojatien eteen antamaan jalankulkijalle tietä ja samalla peittää näkyvyyden suojatien alkuun. Henkilöauton kuljettaja ajaa tyhjää kaistaa eikä pysähdy raskaan viereen katsomaan, tuleeko suojatiellä jalankulkijoita. Ja eikös sieltä juuri sillä kellonlyömällä tule. Tilanne oli äärimmäisen turvaton, mutta jää kuitenkin kaikkien onneksi historiaan läheltä piti –tilanteena. Peittikö yhdistelmän kuljettaja näkyvyyden tahallaan suojatielle, tuskin. Ajoiko henkilöauto tahallaan pysähtymättä, tuskin. Oliko tilanne vahinko? Varmasti. Tekivätkö kuljettajat kaikkensa sen eteen, että tienylityspaikka olisi turvallinen? Eivät todella tehneet. Miksi tytölle ei käynyt mitään? Koska tytöllä oli onnea. Hän oli sekunnin tai kahden päässä tragediasta.

Nyt en puhu poliisin kuvaamasta sosiaaliseen mediaan julkaisemasta videosta, vaan täsmälleen samanlaisesta tilanteesta Konalassa. Poliisin kuvaama tilanne oli ja meni ja sanktiotkin on jaettu. Minun näkemä tilanne ei jäänyt tilastoihin, kun kukaan ei onneksi jäänyt alle, eikä poliisikaan valitettavasti ollut paikalla valvomassa. Ja näitä tilanteita tapahtuu todennäköisesti päivittäin. Toinen päivittäinen turvattomuus näkyy Kehä 1:llä. Tuhannet autot ajavat päivittäin niin lähellä toisiaan, että selviävät kolareitta matkan vain, koska kenelläkään jonossa olevalla ei tule äkillistä tarvetta painaa jarrua. Kun jollakulla se äkillinen tarve tulee, kuullaan Radio Novan liikennetiedote usean auton ketjukolarista, ja kolaripaikka on lähes aina tismalleen sama. Tästä voidaan päätellä, että päivä ilman peräänajoa johtuu onnesta, kun kenenkään ei onneksi tarvitse painaa jarrua alle sekunnin päässä takana olevasta ajaessaan.

Ketjukolarin resepti ylhäältäpäin kuvattuna.

Nämä läheltä piti –tilanteet ovat niin ohikiitäviä tilanteita, ettei meistä kaikki välttämättä hoksaa sellaisessa ikinä edes olleensa. Jokainen moottoripyöräilijä osaa nimetä hetken jolloin autoilija on meinannut vaihtaa kaistaa moottoripyöräilijän päälle. Moniko näistä autoilijoista osaa nimetä hetken jolloin meinasi vaihtaa kaistaa motoristin yli. Moniko ajoradalla kulkija on huomannut hetken, kun on käännöksessä pakottanut kevyen liikenteen väylää kulkevan mopoilijan tai polkupyöräilijän lähes fysiikan lakeja uhmaavaan jarrutukseen, kun ei ole ennen käännöstä varmistanut kuolleita kulmia. Moniko pyöräilijä muistaa ajaneensa näköesteen takaa ajoradan yli hidastamatta ja katsomatta, niin ettei autoilijalla ole aikaa edes reagoida.

Poliitikot eivät tee liikenneturvallisuutta, auton valmistajat ei tee liikenneturvallisuutta, vaan, aivan oikein, onni tekee suomalaisen liikenneturvallisuuden. Onni pitää loukkaantumis- ja kuolemistilastot kurissa. Onni pitää meistä huolta. Mutta olisiko meidän kaikkien korkea aika ruveta huolehtimaan terveydestämme itse?