maanantai 24. syyskuuta 2018

Peloista pahin


Kun tapaan oppilaan ensi kertaa, tiedustelen häneltä niitä perinteisiä asioita; millä fiiliksellä tulet autokouluun, jännittääkö, mitä asioita jännität, entä onko jokin asia, mitä pelkäät? Yksi asia tuntuu nousevan ylitse muiden näiden kuljettajantaimien keskuudessa. Suurinta osaa pelottaa, että stögää auton liikenteessä. Siis pelkää sammuttavansa auton liikkeellelähdön yhteydessä. Suurin osa kokee jo ennakkoon, että se on jotain aivan kamalaa. Takanaolijat suuttuu, tööttää ja se on kuulemma kovin noloa.

Vuonna 2016 tieliikenteessä kuoli 258 ihmistä ja lähes tuhat ihmistä loukkaantui vakavasti (Liikenneturva). Itse uskoisin, että tahattomasta sammuttamisesta liikkeellelähdön yhteydessä johtuvia kuolemia ja loukkaantumisia oli noin nolla. Henkisiä loukkaantumisia on saattanut olla joitakin. Silti tätä asiaa aloitteleva kuljettaja pelkää eniten. Ymmärrän oppilaan pelon.

Olette varmaan kuullut vitsin kun suomalainen, ranskalainen ja ruotsalainen näkivät tiellä krokotiilin. Ruotsalainen mietti, josko ottaisi krokotiilin kiinni, tekisi siitä pop-laulajan, myisi sen levyillä tuplaplatinaa ja käärisi sievoiset voitot. Ranskalainen mietti, josko ottaisi krokotiilin kiinni, nylkisi, ja tekisi siitä saappaat ja käsilaukun, myisi, ja saisi sievoisen voiton. Suomalainen mietti, mitähän se krokotiilikin minusta ajattelee. Tähän tuntemukseen kiteytyy lähes joka oppilaan kanssa ensimmäisillä ajotunneilla se olotila, kun oppilas joutuu pysähtymään liikennevaloihin. Oppilaan kasvot paistavat usein puhdasta kauhua, pelkoa, tai ahdistusta. Kaikki tämä vain siksi, koska oppilas ei haluaisi takanaolevan tuiki tuntemattoman kanssakulkijan vihaavan itseään. Oppilas yrittää tehdä takanaolevalle palveluksen lähtemällä äkkiä, mutta se kytkimen nopea nosto johtaakin täysin päinvastaiseen lopputulokseen.

Muutamien toistojen jälkeen lähtö rupeaa joten kuten sujumaan, mutta on usein rauhattomanpuoleista koko autokoulun ajan. Sehän on selvää, sillä alati pienentyvien ajotuntimäärien aikana ei oppilaalle kytkimen käyttö rutinoidu, jotta voisi lähteä valoista salamana. Eikä yleensä liikenteessä oikeasti ole tälle tarvettakaan. Jostain syystä kuitenkin liikkeellelähtevälle oppilaalle usein soitetaan torvea.

Usein se torvensoittaja on joku muu kuin, välittömästi autokouluauton takana oleva jonottaja. Eihän hän näe automme kolmiota, eikä sitä, että tässä vasta harjoitellaan. Moni on omaksunut tottumuksen, jossa äänimerkillä huomautetaan jonon ensimmäistä valon vaihtumisesta.

Mutta silloin tällöin äänimerkin antaja on nimenomaisesti se välittömästi takana oleva. Kiire, tai jokin muu asia saa kokeneen kuljettajan tööttäämään liikenteessä aloittelevalle. Usein johtunee siitä, että takanaoleva haluaa huomauttaa valojen muuttuneen vihreäksi. Oppilaasta se tuntuu kuitenkin siltä, kuin joku huutaisi viiden sentin etäisyydeltä korvaan, ”VAUHTIA S**T*N*!” Tämän jälkeen on sanomatta selvää, että oppilas sammuttaa auton, ja monesti vielä tilanne käy oppilaan itsetunnolle niin, että sammuttelee autoa tämän tästä taas vastaisuudessakin. Tilannehan on sama, kuin joku menisi huutamaan luistelemaan opettelevalle kuusivuotiaalle, että opettele paremmin, tai häivy täältä jäältä muita häiritsemästä.

Liikkeellelähdön pelko johtaa helposti pysähtymisen pelkoon. Pysähtymisen pelko taas johtaa siihen, että yritetään vielä ehtiä, vaikka väistettävä tienkäyttäjä olisi jo lähellä. Ehtimisen yrittäminen taas johtaa vääjäämättä kohonneeseen riskitasoon, josta seuraa lisää tilastomerkintöjä yllämainittuihin lukemiin. Pysähtymisen pelon kuoriminen pois oppilaan harteilta onkin yksi tärkeimpiä tehtäviä, mitä meillä opettajilla on. Mikäli pysähtymisen pelkoa ei saada autokoulun aikana riisuttua, voi olla, että sen varaan rakentuu kuljettajan ajotapa. Annattehan siis oppilaalle työrauhan, kun näette kolmion valoissa. Rauhallinen ilmapiiri luo rauhallisia kuljettajia. Ahdistava ilmapiiri luo ahdistuneita kuljettajia. Jos haluat oppilaan lähtevän mahdollisimman hyvin liikkeelle, älä tööttää. Hymyile mieluummin.


perjantai 27. lokakuuta 2017

Mainettaan paremmat

"Helvettiäkö noitakin pitää tänne lisää kouluttaa?”, totesi kovaan ääneen viisissäkymmenissä oleva siististi pukeutunut naishenkilö käveltyään ohitseni kesken mopotunnin. Olimme oppilaan kanssa parkkialueella harjoittelemassa mopon tehokasta pysäyttämistä, kun sain kunnian vastaanottaa tätä arvokasta palautetta. Hiljaa mielessäni mietin: ”Niinpä, +6:n lämpöasteessa ja vaakatasoisessa vesisateessa seistessä sitä miettii josko leipää ja leikkelettä saisi vähän helpommallakin ponnistelulla. Onneksi kesäkuuta on jäljellä enää pari päivää ja sitten alkanee lämpimämpi heinäkuu”. Tähän ajatukseen jätin pohdintani sillä kertaa.

Sen ajan mitä tässä olen mopokoulutusta nuorisolle pitänyt, olen havainnut, että mopoilijat ärsyttävät ihmisiä. Toisia ärsyttää mopoissa niiden ääni ja haju, toisia jopa hieman oikeutetusti ärsyttää joidenkin mopoilijoiden äänekäs pelleily menopeleillään. Sitten joitakin ihmisiä ärsyttää mopoissa niiden hitaus, jolloin lähes kaikissa kuviteltavissa tilanteissa aikuisten autoilijoiden on yritettävä livahtaa mopon edelle. Välillä vaikuttaa kerrassaan sille, että teki mopoilija sitten joko niin, tai vaihtoehtoisesti näin, saavat he ärsytystä aikaiseksi kanssaihmisissä.

Mikä siinä nuorisossa sitten mahtaa ärsyttää? Seuraava lainaus (jota hyvin kliseemäisesti käytetään nuoria koskevissa ajatelmissa) on yli 6000 vuoden takaa. Se on kirjoitettu jonkun muinaisen ihmisen haudalle: 

Me elämme rappion aikoja. Nuoret eivät enää kunnioita vanhempiaan. 
He ovat röyhkeitä ja kärsimättömiä. He luuhaavat jatkuvasti kapakoissa, 
eikä heillä ole itsehillintää. 

Nopealla tutustumisella kehityspsykologian perusteisiin havaitsemme, että nuorilla on taipumus elää enemmän hetkessä, eikä niinkään ole ominaista suunnitella asioita monen vuoden taakse. Lisäksi vähintään joka toisessa sosiaalikasvattajan opinnäytetyössä on kirjoitettu tavalla tai toisella, että nuoruuden ikävaiheessa olevalle ihmiselle on ominaista pitää aikuisuutta tylsänä asiana. Kokonaisuudessaan näyttäisi siltä, että nuorilla on taipumus altistaa itseään riskeille helpommin kuin aikuisikään ehtineillä. Tämä johtuu osittain arkisen kokemuksen puutteesta, jolloin nuori ei yksinkertaisesti tunnista ennusmerkkejä vaanivasta vaaratilanteesta. Osittain syy löytynee nuoruusvaiheelle tavanomaisesta näyttämisen halusta ja roolimallien käytöksen kopioimisesta.

Tai näin me haluamme luulla. Viime aikoina tutkijamaailma on äimistellyt nuorissa orastavaa kulttuurimuutosta. On havaittu, että nuoret ei ollenkaan toimi niin kuin omissa stereotypioissamme oletamme. Nuorten väkivaltaisuus on vähentynyt, rikostilastot on siistiytynyt, päihteiden käyttö on vähentynyt. Selitysmalleja etsitään kuumeisesti. Se mitä on aiemmin oletettu olevan normaalia teini-iän heijastumaa, ei tunnukaan vaivaavan enää teini-ikäisiä. Se mitä opettajat ja muut nuorten kanssa toimivat aikuiset ovat ehkä vuosia pitäneet itsestäänselvyyksinä, onkin mahdollisesti arkistoitava jatkossa sinne kuuluisaan mappi Ö:hön. 

Mopoilevilla nuorilla nähdään samalla tavalla suurta orastavaa kulttuurinmuutosta; yhä useammin mopot ovat vakiotehoisia. Yhä useammin mopoilijat käyttävät suojavarusteita. Yhä useammin mopoilijat laittavat kypärästään leukaremmin kiinni. Yhä enenevissä määrin mopoilijat tuntee ja kunnioittaa liikennesääntöjä, ja muita liikenteessä kulkevia. Sattumaa tai ei, tällainen kulttuurinmuutos alkoi lyömään läpi samoihin aikoihin, kun mopokortin saannin edellytykseksi säänneltiin koulutus.


Vanhaan aikaan lasten ja nuorten kasvatuksessa uskottiin kolmeen teesiin, ÄLÄ puhu, ÄLÄ kysy, ÄLÄ kyseenalaista. Nykylapset ja nuoret kasvatetaan jo hyvin pienestä pitäen seuraavilla teeseillä: PUHU, KYSY, KYSEENALAISTA. Kaikesta huolimatta voimme todeta, että aikuisväestö on silti pääasiassa mainettaan parempaa. Aikuisille on vain ominaista epäillä nuorten kykyä järkeviin itsenäisiin päätöksiin. On ollut jo yli 6000 vuotta.

torstai 12. lokakuuta 2017

Linnunpönttö pihavaloilla

Viime päivinä ja vuosina ja ylipäänsä aina kun niitä on ollut, ovat ne jakaneet mielipiteitä puolesta ja vastaan. Osa rakastaa niitä, osa vihaa niitä ja osan mielestä joutuisivat tunkiolle muun rautaromun sekaan. Ompa sellainen vuoden poliisiksikin nimitetty. Nopeusvalvontakamera, jakaa mielipiteet homejuuston lailla. Kuulemma ne lukee rekisterikilvet myös takaa, joku taasen väitti että mittaavat keskinopeuksia, ja olempa kuullut että osa on sädetty tahallaan räpsimään kuvia alinopeudestakin, jotta saadaan sakkotavoitteet kerättyä valtion kassaan. Koska sipiläjabernerjayms.

Oma havaintoni näistä "välkkyvistä linnunpöntöistä" on ihan parin päivän takaa. Ajoin Kehä 1:stä itään päin, kun ennen tunnelia ohi meni lähes äänen nopeudella ohi saksalainen ylemmän luokan henkilöauto. Pian tämän jälkeen linnunpöntöstä tuli vastavetona valonnopeudella Pastersteinin erikoinen antamaan paitsi ohittajalle, myös muille autoilijoille ylireippaan aistiärsykkeen verkkokalvoille. Siinä sitten todella tunsi elävänsä (ja ehkä vähän pelkäsi kuolevansa), kun näköelimissä oleat sauva- ja tappisolut adaptoituivat väläyksen jälkeen tunnelin pimeyteen ja ympärillä on yhteensä neljän kaistan verran vilkasta liikennettä. Siinä jäi ihan miettimään, että joskus tässä vielä käy jollekkin vielä jotakin.

Toisaalta on niistä ollut positiivisiakin kokemuksia. Meidän kesämökille johtaa kohtalaisen leveä ja suora maantie, jossa oli vielä 2000 -luvun alussa kovinkin villi ja vapaa liikennekulttuuri. Ohituksia tehtiin siellä ihan neljän auton rinnanajolla, ja monella keskinopeus oli jossain hävyttömän ja älyttömän välillä. Kameroiden tultua ajonopeudet ja tyyli rauhoittui kansalaisilla kummasti, onnettomuudet vähentyneet selvästi ja elämä tiellä 51 seestyi.

En suostu ottamaan kantaa kameroiden tarpeellisuuden tai tarpeettomuuden pohjalta. Asia on liian monikulmainen, jotta siitä voisi muodostaa yksioikoisen kannan. Ylipäänsä liikenneturvallisuus on liian monimuotoinen aihe, jotta sitä voisi yksioikoisesti käsitellä. Vaalien tullen kyllä joka poliitikko sitä yrittää, mutta se taas on osa poliitikkojen toimenkuvaa. Eduskunta käsittelee pian lakimuutosta liittyen ajokorttilakiin. Sen lisäksi ministeriön salaisissa kammioissa on rakennettu Iisakin kirkon tavoin uutta tieliikennelakia. Yhteistä näille tuntuu olevan se, että eduskunnan käsittelyyn tullessa ne eivät kiinnosta siellä ketään. Kun nyt voimassaoleva, paljon parjattu ajokorttilaki oli vuonna 2012 eduskunnan käsittelyssä, niin arvaatteko monta kysymystä tai kommenttia eduskuntasalissa nousi asiaan liittyen. Vastaus on muistaakseni jotain 0-5 välillä, puoluetaustasta riippumatta.

tiistai 20. joulukuuta 2016

P****leen rauhallista joulua

Joululla ja juhannuksella on paljon yhteistä. Molempina on yleensä samanlainen sää, +8 ja vesisadetta. Molemmat tuovat tullessaan pidemmän vapaa-ajan, jolloin pakkaudutaan koko porukalla autoon ja lähdetään moottori- ja maanteille jonottamaan. Koska mikäs sen kivempaa kuin mennä jonnekin mahdollisimman pitkälle, irti arjesta. Molemmat juhlapyhät näyttäytyvät piikkinä Alkon myyntitilastossa ja molemmat näkyvät valitettavasti piikkinä myös onnettomuustilastoissa.

Joulupyhien kulku on usein helposti ennakoitavissa. Aatonaattona ihmiset tunkeutuvat pääteille jonottamaan ja menettämään hermonsa ruuhkissa. Samanaikaisesti vierellä kulkeva rinnakkaistie ammottaa ja kumisee yleensä tyhjyyttään. Taukoja ei ajon aikana suotta pidetä, koska matkanteko ottaa muutenkin turhan paljon aikaa. Osa haluaa ajaa lumi-, räntä-, tai vesisateessa hiljempaa riskejä minimoiden. Osan mielestä nopeusrajoitukset taasen ovat ohjeellisia kelissä kuin kelissä, ja liikenne sujuu vasta kun kuljetaan vähintään 10km/h yli nopeusrajoitusten.

Jossain vaiheessa jälkikasvu alkaa turhautua takapenkin klaustrofobisessa tunnelmassa, ja purkaa epämukavuuttaan itkemällä, valittamalla tai tappelemalla. Etuistuimella istuvalla matkustajalla saattaa tulla jossain vaiheessa polte kommentoida ajon sujuvuutta ja siinä voi matkaa tehdessä kaikki kiristellä hermoja. Mutta ei pidetä taukoja, koska matkanteko ottaa jo muutenkin turhan paljon aikaa.
 
Toinen hyvä tapa ottaa ennakkoa joulun tunnelmaan on vierailla hautausmaalla joulun alla. Hermoja voi aloittaa polttelemaan jo matkalla, sillä kaikki muutkin ovat menossa hautausmaalle samaan aikaan. Koska se nyt vaan on perinne mennä sinne aina joka vuosi samaan aikaan kuin kaikki muutkin menevät. Kun vihdoin ja viimein on päästy kalmiston pihaan asti, niin seuraavaksi voi alkaa puhista parkkipaikkojen vähyyttä. Kaikki paikat ovat toki täynnä, joten tässä kohtaa voi sitten ruveta vaikkapa huutamaan, kiroilemaan ja näyttämään keskisormea muille kävijöille ja hautausmaan henkilökunnalle. Auto jätetään sujuvasti siihen missä on tilaa, esimerkiksi nurmikolle, keskelle tietä, tai muuhun sopimattomaan paikkaan. Ja kun haudalla on nopeasti piipahdettu, voidaan sujuvasti lähteä sen enempää jalankulkijoista piittaamatta äärimmäisellä tilannenopeudella takaisin joulupöytään.
 

Jos ylläkuvattu käytös kuulostaa uskomattomalta, voin kertoa, että nämä havainnot ovat suoraan hautausmaan henkilökunnan suusta. Honkanummen henkilökunta toivoo ihmisiltä lämmintä ja rauhallista käyttäytymistä hautausmaalle, eikä paikan tunnelmaan oikein sovi stressintäyteinen kiirehtiminen ja hosuminen, kiroilemisesta puhumattakaan. Samaa toivotan minäkin koko joulun liikenteeseen ja juhlapyhän viettoon. Läheisten seurasta on mukavampi nauttia kun ei v###ta, eikä sitä kossuakaan kulu välttämättä samalla tavalla.

torstai 8. joulukuuta 2016

Thank you Liikennevirasto for p***ing Kehä 1


Ajattelin tehdä jotain, mitä harvoin tässä maassa näkee tehtävän. Kiitän tässä julkisesti Kehä 1:n työmaan toteutusta ja aikataulutusta, mikä liittyy Espoon raja – Hämeenlinnanväylä –väliseen tieosuuteen. Työmaa on edellä aikataulusta, ja liikennevirralla on taas edellytykset kulkea paremmin pääkaupunkiseudun poikittaisliikenteessä. Tiedän kyllä, että liikennettä haittaavat työt jatkuvat taas maaliskuussa, mutta pieni hengähdystauko on paikallaan.

Hengähdystauko on tarpeen jo sen asian takia, että ihmiset ovat hanakasti etsineet korvaavia reittejä jo yhdeksän kuukautta. Tämä on johtanut siihen, että autoilijat ovat kiukkuisia Leppävaarassa, Munkkiniemessä, Vihdintiellä, Lassilassa, Konalassa ja muilla Kehän ympärysalueilla aamusta iltaan. Työmaiden hidastama liikennevirta on tuonut tullessaan useita kolareita, onnettomuuksia ja läheltä piti –tilanteita. Näissä syyllinen on kuitenkin jossain muualla, kuin työmaan järjestelyissä.

Erityiskiitoksen haluan sanoa Kehä 1 Whatsapp –teemaryhmästä, jossa liikennevirasto on tiedottanut poikkeamista reaaliajassa. Jos joutuu käyttämään kehää päivittäin, niin suosittelen lämpimästi ryhmään liittymistä viimeistään maaliskuussa, kun työt taas jatkuvat. Esimerkillistä avoimuutta. Ohjeet ryhmään liittymiseen löydät liikenneviraston Kehä 1 .

Jotain surkuhupaisaakin on viime kuukausien aikana nähnyt. Mäkkylän ja Vihdintien välillä on avattu itsenäisyyspäivän tienoilla oikeaan laitaan kolmas kaista, jota pitkin pääsee itään mennessä esteettä aina tuusulanväylälle saakka. Kun kaista itään päin on saatu auki, ammottaa se tyhjyyttä. Autoilijat jonottavat pääsyä ohituskaistalle, joka kuitenkin päättyy ennen vihdintietä. Tämä lienee vanhasta tottumuksesta, sillä viime viikolla vasen kaista jatkui esteettä. Tästä uuden kaistan avaamisesta on alueelle laitettu selkeät opasteet, mutta ilmeisesti vain joka sadas autoilija todella seuraa merkkejä.

Remontti on siis etuajassa, tämä on harvinainen uutinen suomalaisessa liikennejärjestelmään liittyvässä remonttihankkeessa. Yleensä nämä tuppaavat olemaan radikaalisti myöhässä. Kun saatte Kehä 1:n valmiiksi, niin pitäisiköhän teidän mennä viimeistelemään pikku pätkä metrorataa espoolaiseen peruskallioon. Olen kuullut, että siellä ei aikataulutus ole ihan toiminut. Liekö löytynyt liito-oravan kakkaa sieltä kallionkolosta.

maanantai 28. marraskuuta 2016

Faktaa ja fiktiota


Tämä on kertomus Villestä (nimi muutettu). Ville on viisitoista vuotias iloinen jalkapalloa harrastava nuori. Koulu sujuu mukavasti, Villellä on paljon kavereita ja jalkapallossa on tullut menestystä. Ville sai syntymäpäivälahjaksi mopon, jolla taittaa koulu- ja treenimatkat joutuisasti. Vanhemmatkin ovat nykyään Villestä ihan ookoo tyyppejä, varsinkin silloin, kun mopo pitää tankata.

Villen puhelimeen tulee viesti. ”Moi, oon yksin kotona. Pitäskö olla tää ilta kahestaa <3”. Ville on löytänyt itselleen kesän riennoissa tyttöystävän, ja viestissä oleva kutsu saa hormonitäyteisen hymyn Villen huulille. Ville vastaa viestiin ”Koht siel ;)”. Nyt saa kaverit jäädä, joten mopo käyntiin ja kohti tyttöystävän kotia. Matkalla nuoren miehen mielessä pyörii kaikenlaista, mutta mopoilijana Ville on tarkkaavainen.

Mopoille sallitulla pyörätiellä on hyvä ajaa, näkymä sivuille on riittävä ja pyörätiellä on vain vähänlaisesti liikennettä. Kohta ollaankin perillä, enää yksi tien ylitys valo-ohjatussa risteyksessä ja sitten ollaankin melkein perillä. Villen matkanteon keskeyttää Erkki (nimi muutettu). Samalla kun Ville lähestyy vihreänä palavaa liikennevaloa, kääntyy Erkki viereiseltä ajoradalta henkilöautolla oikealle suoraan Villen mopon eteen. Erkki puhui tilanteessa puhelimeen eikä huomannut Villeä.

Villelle tulee nyt äärimmäisen kiire toimia. Välttääkseen osumisen auton kylkeen, on mopoilijan jarrutettava niin voimakkaasti, että koko mopon ja teinipojan massa on varautunut käytännössä eturenkaan varaan. Renkaan alla olevat hiekotushiekan rippeet lipsauttavat eturenkaan irti tien pinnasta ja siitä alkaa Villen ilmalento.
Se erilainen treffimatka

Ville onnistui välttämään törmäyksen Erkin autoon nopealla toiminnalla, mutta fysiikan lait estivät synnyttämästä tarinalle onnellista loppua. Erkki oli tilanteessa niin keskittynyt omiin juttuihinsa, ettei havainnut olkapää edellä maahan kaatunutta Villeä ollenkaan, vaan jatkoi matkaa puhelimeen puhuen.  Erkki päättää puhelun sanomalla ”Olen kohta kotona”. Villen päässä ollut kypärä esti vakavimmat vauriot, mutta pojalta murtui täräyksessä solisluu.

Tämä sepitetty tarina on täynnä faktaa. Ville voisi olla hyvin myös Ella. Erkki voisi hyvin olla myös Marja. Tarina olisi voinut päättyä Villen kuolemaan tai vakavaan loukkaantumiseen, mutta olisi tehnyt tarinasta liian surullisen. Erkki olisi saattanut myös huomata Villen ja aiheuttaa onnettomuuden ajattelemalla ”viel kerkee”. Fiktiossa tarinankertoja päättää millainen loppu tarinalle tulee. Tässä tarinassa lopputuloksena on, että Villellä meni treffit ja jalkapallokausi mönkään. Koulunkäyntikin koki kolauksen, koska kirjoittavan käden solisluu murtui.

Kääntyvät ajoneuvot aiheuttavat toistuvasti pyöräilijöille ja mopoilijoille onnettomuuksia, tärähdyksiä, hengenmenetyksiä ja läheltä piti –tilanteita. Tuleekohan joskus aika, että tämä tarina olisi fiktiota.

maanantai 21. marraskuuta 2016

Vireystilasta


Joskus minulle on saattanut käydä niin, että on tullut lähdettyä kiireellä liikenteeseen. Varsinkin 19 vuotiaana jakeluautonkuljettajana oli niin kiire niin kiire koko ajan. Kuorma-autolla tuli ajettua moottoritiellä ””kaasu pohjassa”. Nopeudenrajoitin piti huolta, että vauhti ei mennyt 90km/h toiselle puolen. Ilmeisesti koin juuri painetut Helsingin sanomat sen verran pilaantuvaksi tavaraksi, että ne piti toimittaa alta aikayksikön Vantaalta Hyvinkäälle. Ja kun lehdet toimitettiin perille, oli kova kiire päästä sieltä kotiin. Sitten se kiire meinasi loppua siihen paikkaan.

Hyvinkään eteläpuolella on pitkä moottoritien suora, jossa havahduin siihen, kun kuorma-auto oli kokonaan pientareen puolella. Sydämen kiihdyttäessä tahtia siirryin vienolla ohjausliikkeellä takaisin kaistalle, ja suoran päässä oleva taukopaikka sai juuri yhden säikähtäneen myöhäisteinin asiakkaakseen. Olin nukahtanut rattiin. Tuo yöllinen kokemus oli muuten viimeinen kerta, kun ajoin kuorma-autolla pitkää matkaa rajoitinta vasten tai vakionopeudensäätimellä.

Näin jälkikäteen asiaa perattuna voisi sanoa olleensa nuorena innokas ja tyhmä. Eikö tunnukin tutulta ajatukselta. Ajoväsymyksen ensioire on yleensä nopeuden seilaaminen, kuljettajalla on yllättävän suuria vaikeuksia ylläpitää ajoneuvon nopeutta tasaisena. Seuraava oire on yleensä isot suunnankorjaukset, ja kyyyyllllä, pientareelta takaisin siirtyminen on isohko ajosuunnankorjaus. Ajoväsymys hiipii hieman salakavalasti, eikä sillä ole välttämättä mitään tekemistä perinteisen -hohhoijaa, taidampa käydä nukkumaan- tunteen kanssa. Tunne oli enemmänkin transsinomainen automaatioon siirtyminen.

Se hetki, kun haluat olla jossain muualla
No miksi se ensioire jäi huomaamatta? Ehkä tuolla nopeudenrajoitinta vasten ajamisella tylsällä, aistiköyhällä tiellä saattoi olla osuutta asiaan. Ei kai se nopeuden ylläpitäminen voi kovin vaikeaa olla, kun jättää sen auton tekniikan huoleksi. Koen itseni tässä asiassa onnekkaaksi, sillä minulle tarjoutui mahdollisuus ottaa opiksi. Otin asiakseni pitää maksiminopeuden 80km/h myös moottoritiellä. Tällöin nopeuden ylläpitäminen jäi omalle vastuulle ja kuljettajan paikalla istui hieman skarpimmin kuin ennen. Radio oli aina kovalla ja ohjaamossa hieman viileä, ettei olo päässyt lipsahtamaan liian mukavalle puolelle.

Pienen kuljetusyrityksen pomo havahtui kysymään mistä mahtaa johtua, kun polttoainelaskut on pudonnut kyseisessä autossa 100 eurolla kuukaudessa. ”Oletko Tomppa ruvennut oikomaan?” Kerroin tapauksesta ja sanoin, että tietokoneen mukaan keskikulutus on nykyään 25l/100km kun se 90km/h huippuvauhdissa sijoittui sinne 35l/100km. Sain 50€ palkankorotuksen.

Nyt kun ajoin reitillä maksimissaan kahdeksankympin vauhtia, niin työvuoroni oli silti yhtä pitkä. Työvuoron pituuteen vaikutti nimittäin eniten lastaukseen ja purkamiseen käytetty aika. Ajonopeudella aikaisti perillepääsyä vain joitakin sekunteja.